Kohta lähden taas turvikseen ja mielessä pyörähti, että mitähän ruokaa sitä tänään laittaisi. Onkohan siellä monta nuorta vai olisiko niin, ettei tällä kertaa ole ainuttakaan.

Aina sitä toivoo, että turviksella ei olisi montaa nuorta, koska silloin heillä luultavasti ovat asiat hyvin. Tosin aika usein toivon, että siellä olisikin nuoria, koska olen saanut käydä heidän kanssaan monen monta upeaa keskustelua. Olen saanut nauraa vatsa kippuralla, mutta joskus on ollut myös surun hetkiä.

Itkua on ollut joskus myös vaikea pidätellä, kun nuori on saanut asiat järjestykseen ja palaa joko kotiin tai muuttaa omilleen. Silloin sitä tuntee, että on ollut omalta osaltaan mukana auttamassa nuorta uuteen alkuun. Se jos mikä antaa hyvän mielen.

Aika usein sitä luulee tietävänsä asioista paljon, mutta yhtä usein sitä joutuu toteamaan, että ei kyllä tiedä paljon mitään. Usein nuoret pohtivat sellaisia asioita, joita ei luulisi heidän edes ajattelevan. Usein joudun myös toteamaan, että nyt en kyllä tiedä tähän vastausta, mutta ei se mitään, kyllä siihen ratkaisu löytyy.

Olen ollut vaparina jo useamman vuoden ja käyn aika säännöllisesti. Koskaan ei ole tuntunut siltä, että nyt en jaksaisi mennä. Kun astuu turviksen ovesta sisään, niin jotenkin tuntuu siltä, että menisi kotiinsa. Uskon, että tämä tunne välittyy myös nuorille ja he kokevat tulevansa paikkaan, jossa heistä välitetään ja heitä kuunnellaan.

Silloin kun aloitin vaparin huommat, niin saatoin vaivautua jos kukaan ei puhunut mitään. Nyt tiedän, että aina ei tarvitse sanoja vaan riittää kun on läsnä.

Nyt on aika lähteä turvikseen, en töihin, vaan olemaan läsnä ja tarvittaessa olemaan se aikuinen kenen kanssa voi jutella maailman asioista noin yleisesti ja vähän muutenkin. Ai niin, mitähän ruokaa sitä tekisi….

Sari Oras
Nuorten turvatalon vapaaehtoistyöntekijä
Helsinki