Kotoisen ruuan tuoksu, televisiosta kantautuvat äänet ja keskustelujen sekamelska.

Nämä äänet tulivat ensimmäisinä aatoksiini, kun minulta kysyttiin, millaista äänimaisemaa turvatalosta tulisi mieleeni näin työntekijän vinkkelistä käsin.

Usein turvatalo mielletään ehkä liiankin laitosmaiseksi paikaksi, jossa on pitkät, valkoiset käytävät, tiukkailmeiset hoitajat valkoisissa puvuissaan ja lukitut ovet. Näin nuoret ovat vuo-rostaan vastanneet, kun olen kysellyt heidän ennakkoluulojaan turvatalosta.

Vastakohta on aikamoinen, kun taloon saapuva nuori kohtaakin kodinomaisen paikan, jossa ovet ovat avoinna ja työntekijä tepastelee kuluneissa farkuissa. Nuori voi kohdata ensim-mäiseksi myös talon vapaaehtoisen, joka ei tuputa neuvoja vaan kuuntelee kärsivällisesti nuoren oman ja ainutlaatuisen tarinan.

Jalostettua maalaisjärkeä

Jos turvatalon arkinen elämä ei olekaan aina ihan pullantuoksuista, niin olemme kuitenkin kaukana laitosmaailmasta. Talossa oleva nuori Mikko tai Minna voi kertoa ja käsitellä omaa elämäntilannettaan oman jaksamisensa ja rytminsä mukaan. Mutta kuitenkin niin, että tur-vatalon vapaaehtoiset ja työntekijät huolehtivat siitä, että kukaan ei huku talon tapetteihin. Toisin sanoen kukaan nuorista tai heidän perheistään ei jää yksin ongelmiensa kanssa, vaan punnitsemme niitä yhdessä, toisten toimijoiden kera tai tarpeen tullen ohjaamme eteenpäin kohti muita palveluja. Mutta yksin emme jätä ketään.

Turviksen arki on siis hyvin… arkista. Me keskustelemme niin pienistä kuin suurista ongelmista. Vastapainoksi katsomme myös hyviä leffoja, valmistamme kielen mennessään vievää kotiruokaa ja jännäämme yhdessä telkkarin urheilukilpailuja. Ja usein iltaisella talon pelikoneet ovat ahkerassa käytössä ja kaverit voivat piipahtaa moikkaamassa.

Synkissäkin vesissä aina tarpeen vaatiessa käymme, mutta sinne emme jää. Olisikohan tämä kaikki sitä paljon puhuttua jalostettua maalaisjärkeä, joka toimii niin usein?

Lasse Jalonen, kriisi- ja perhetyöntekijä, Turun nuorten turvatalo