Jutustelimme nuoren ja vapaaehtoisen kanssa syksyn ilmoista. Tuulee ja sataa ja pimeääkin on... Katsoimme samalla klo19 uutisia. Kaikennäköistä oli taas maailmalla tapahtunut. Thaimaassa tulvat jatkuivat, ja ihmisillä oli kuvissa vettä yli polviin asti. Olimme tovin hiljaa ja totesimme sitten yhteistuumin, että ehkäpä nuo meidän syksyn sateet eivät sittenkään niin kovin hurjia ongelmia ole. Keitettiin kupposet teetä ja laitettiin hunajaa joukkoon.

Syys-lokakuun vaihteessa Vantaan Turvatalon ITU-nuorille (Itsenäistymisen tuki) järjestettiin melontaretki Repoveden luonnonpuistossa. Viralliseen kokoonpanoon kuului kaksi nuorta, kaksi työntekijää ja yksi vapaaehtoinen. Turvatalolta lähdimme liikkeelle autolla. Kolme meistä viidestä ei ollut melonut aikaisemmin, ja ajomatkan aikana kertasimme, miten melominen käytännössä tapahtuu.

Kohta lähden taas turvikseen ja mielessä pyörähti, että mitähän ruokaa sitä tänään laittaisi. Onkohan siellä monta nuorta vai olisiko niin, ettei tällä kertaa ole ainuttakaan.

Aina sitä toivoo, että turviksella ei olisi montaa nuorta, koska silloin heillä luultavasti ovat asiat hyvin. Tosin aika usein toivon, että siellä olisikin nuoria, koska olen saanut käydä heidän kanssaan monen monta upeaa keskustelua. Olen saanut nauraa vatsa kippuralla, mutta joskus on ollut myös surun hetkiä.

Jokainen meistä on varmasti tuntenut olonsa yksinäiseksi jossain vaiheessa elämäänsä. Olet ehkä jäänyt kaveriporukan ulkopuolelle, ollut yksin ajatuksiesi ja tunteidesi kanssa tai vaikkapa esittänyt liikaa jotain muuta kuin olet. Tällaisissa tilanteissa saattaa tuntua, ettei kukaan oikeasti välitä sinusta itsestäsi tai ettei kukaan tässä maailmassa viitsi uhrata aikaansa juuri sinuun. Useasti nämä tunteet ja ajatukset ovat harhaa, sillä aina löytyy joku, joka välittää.

Kotoisen ruuan tuoksu, televisiosta kantautuvat äänet ja keskustelujen sekamelska.

Nämä äänet tulivat ensimmäisinä aatoksiini, kun minulta kysyttiin, millaista äänimaisemaa turvatalosta tulisi mieleeni näin työntekijän vinkkelistä käsin.

Usein turvatalo mielletään ehkä liiankin laitosmaiseksi paikaksi, jossa on pitkät, valkoiset käytävät, tiukkailmeiset hoitajat valkoisissa puvuissaan ja lukitut ovet. Näin nuoret ovat vuo-rostaan vastanneet, kun olen kysellyt heidän ennakkoluulojaan turvatalosta.

Elämässä kohtaa monia ristiriitaisuuksia, lapsena, nuorena ja aikuisena. Sitä haluaa olla isompi kuin onkaan, silti kasvaminen sattuu, pelottaakin - edelleen lapsena, nuorena ja aikuisena. Rakkaimmissa ja läheisimmissä ihmisissään joskus eniten vihaa juuri niitä luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, joita ei suostu itsessään olemassa oleviksi myöntämään. Eri asia on nähdä, tuntea ja kokea jotain, jonka syvässä ymmärryksessä päättää tehdä itse omassa elämässään toisin.

Harjoitteluaikani Espoon nuorten turvatalossa alkaa olla lopussa. Hämmästelen kuinka nopeasti kaksi kuukautta on kulunut. Odotin ensimmäistä työvuoroa innolla ja vielä näin keski-ikäisenäkin täytyy myöntää, että jännitti. Yöllä ei uni meinannut tulla silmään. Ajatukset ja odotukset pyörivät mielessä. Lähinnä etukäteen mietin sitä, että miten nuoret ja heidän perheensä ottavat tarjotun avun vastaan? Minkälaisia nuoria, perheitä ja heidän ongelmiaan vastaani tulee harjoitteluni aikana?

Eilen illalla kuulin televisiosta, että parhaat asiat elämässä ovat onneksi ilmaisia. Televisiossa sanottiin tosin myös, että toiseksi ja kolmanneksi parhaista asioista täytyy maksaa rahalla. Jäin miettimään mitkä asiat ovat niitä elämän ”parhaita” ilmaisia asioita. Toisaalta mietin myös mistä kaikista ”toiseksi ja kolmanneksi parhaista asioista” ihminen jää mahdollisesti elämässään paitsi, jollei ei omista yhtään rahaa? Rahaa siis pitäisi saada, jotta tällainen televisiomainoksen luoma kuva kokonaisvaltaisesta onnesta mahdollistuisi.

Tiistai-aamuna 27.10. aamiaispöydässä tee oli mennä väärään kurkkuun. Helsingin Sanomat uutisoi: “Vantaan säästöbudjetti uhkaa nuorten turvatalon olemassaoloa”. Jutussa kerrottiin, että Vantaan turvatalon vuotuinen avustus oli leikattu kokonaan pois kaupungin budjettiesityksestä.