Miten elämä muuttuu, kun saa hiv-tartunnan kaksikymppisenä? 27-vuotias Antero kertoo.

Antero, 27, on ystävällinen ja kohtelias, täysin tavallinen nuori mies.

  Musiikkia ja elokuvia harrastava mediatyöläinen on myös yksi Suomen reilusta kahdesta ja puolesta tuhannesta hiv-tartunnan saaneesta. Hän sai tietää olevansa hiv-positiivinen 20-vuotiaana, kun meni sukupuolitautitesteihin uuden suhteen alkumetreillä. Kumppanin hiv-testin tulos oli negatiivinen ja oma positiivinen. Suhde loppui saman tien.

 ”Tieto tuli ihan puskista ja romahdin täysin. Kukaan ei osaa olettaa, että itse voisi sairastua. En tiennyt asiasta muuta kuin että Freddie Mercuryllä oli aids, johon hän kuoli. En tuntenut ketään hiv-positiivista enkä tiennyt asiasta mitään. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt kuolee.”

  Antero jäi sairaslomalle kahdeksi viikoksi selvittelemään asioita. Romahdus oli kokonaisvaltainen ja itsetuhoiset ajatukset pyörivät pitkään mielessä.

  Antero otti yhteyttä auttavaan puhelimeen ja sai sitä kautta nopeasti tukihenkilön, jonka kanssa asiaa oli helpompi selvitellä. Tukihenkilöstä Antero sai suurta apua ja puhui hänen kanssaan alussa lähes päivittäin. Hän sai ammattiapua myös sairaalan psykiatriselta terveydenhoitajalta, mutta suurin apu tuli vapaaehtoisen kanssa puhumalla.

  ”Tukihenkilöni Taina ansaitsee suuren kiitoksen työstään ja muistelen häntä lämmöllä.”

Elämä meni uusiksi

Sairauden tultua ilmi Antero keskeytti opiskelunsa ja jatkoi kokopäiväisesti työn tekoa. Vaikka kuolemanvaaraa ei ollut, hän alkoi miettimään omaa elämäänsä uusiksi.

  ”Katkaisin välit rappiollisiksi kokemiini ystäviin ja lähdin opiskelemaan rohkeasti alaa joka oikeasti kiinnosti. Sitä alkoi miettimään asioita joita todella arvostaa elämässä ja mistä asioista ei tykkää itsessään. Tuli sellainen olo, että nyt tarvitsee skarpata itsensä kanssa.”

  Tuttujen suhtautuminen hiv-positiivisuuteen oli vaihtelevaa.

  ”Ne, joille asia ei ollut tuttu, muuttuivat varovaisiksi. He myös olettivat, että nyt heitä pitäisi valistaa asiasta. Paras apu sairastuneelle on kuuntelu ja läsnäolo, se että keskittyy hiv-positiiviseen, eikä omiin pelkoihin tai ennakkoluuloihin. Kaikki pelkoon liittyvät tunteet ja asenteet ovat huonoja puheenaiheita. Ajan myötä asiasta voi alkaa pikku hiljaa jo kysellä tarkemmin”, Antero selittää.

  ”Alussa puhuin asiasta ihmisille joille ei olisi pitänyt kertoa”, Antero muistelee ja mainitsee, että sisarukselle kertomiseen hän on tyytyväinen, vaikka alussa se kadutti.

  ”Hän sattui soittamaan viisi minuuttia sen jälkeen kun olin saanut tietää asiasta ja itkin niin vuolaasti puhelimeen, että oli pakko avautua. Nyt olen kuitenkin iloinen, että kerroin, sillä hänen tuestaan on ollut apua.”

  Antero ei ole kertonut asiasta vanhemmilleen, vaikka välit ovat läheiset.

  ”En halua vaikeuttaa vanhempieni elämää tällä tiedolla, sillä kertominen kasvattaisi surun määrää. Äitini on muutenkin todella huolestuvaa sorttia. Lähipiirissäni on ihmisiä, joiden kanssa voin puhua. Minun ei tarvitse jäädä yksin ahdistumaan, vaikka vanhempani eivät tartunnasta tiedäkään.”

Lääkitys pitää oireet kurissa

Antero oli ehtinyt kantaa tartuntaa noin puoli vuotta ennen kuin se todettiin.

  ”Itse hivistä minulle ei ole koskaan tullut mitään oireita, tartunnan näkee vain verikokeista.”

  Lääkitys aloitettiin puolitoista vuotta diagnoosista, eli aika nopeasti. Tartunnan saaneet reagoivat hi-virukseen eri lailla ja joidenkin kohdalla lääkitystä ei tarvitse aloittaa vuosikausiin.

  Ennen kuin sopiva lääke löytyi, Antero joutui kokeilemaan useita erilaisia lääkkeitä. Nykyinen lääke on sopiva eikä aiheuta mitään sivuoireita.

  ”Minulle lääkkeiden ottaminen ei ole koskaan ollut mikään ongelma.”

  Alussa Antero kävi lääkärissä kolmen kuukauden välein ja lääkityksen alettua käynnit tihenivät. Kun virusarvot saatiin kohdalleen, kontrolleja tarvittiin harvemmin. Nykyään Antero käy kontrollissa noin neljän-viiden kuukauden välein. Hän ei jännitä käyntejä, mutta tietää monta hiv-positiivista, jotka pelkäävät tuloksia niin paljon, että jättävät kontrollikäyntejä väliin.

  Hiv ei tällä hetkellä vaikuta eikä näy Anteron elämässä tai ajatuksissa muuten kuin päivittäisenä lääkkeiden syömisenä.

”Ei mikään kuolemanvakava asia”

Antero miettii sairautta nykyään harvoin.

  ”Joskus tulee mieleen, että minähän olenkin sellainen – positiivinen. Nykytilanteessa hivtartuntani ei vaadi mitään erityistoimenpiteitä pillereiden napsimisen lisäksi, sillä elän vakisuhteessa. Olen seurustellut noin puoli vuotta nykyisen kumppanini kanssa. Tunsimme entuudestaan ja kumppani tiesi, että olen hiv-positiivinen.”   Antero pystyy puhumaan sairaudesta ilman vaikeuksia. ”Suurin osa minulle läheisistä ihmisistä tietää asiasta, eikä minulla ole enää tarvetta kertoa asiasta muille.”

  ”Hiv-diagnoosin jälkeen itsetuhoiset ajatukset kummittelivat mielessä vuosia ja hiv sai pienimmätkin elämän takapakit tuntumaan todellisuutta suuremmilta. Tilanteen ensimmäinen hyväksyminen tapahtui pari kolme vuotta diagnosoinnin jälkeen.”

  ”Sellainen oikea hyväksyminen – niin että asiaan voi suhtautua ilman katkeroitumista ja pystyy keskustelemaan vaikeistakin hiviin liittyvistä asioista – kesti viisi vuotta.”

  Nyt Antero on elänyt sairauden kanssa seitsemän vuotta. Hiv ei ole enää hänelle kuolemanvakava asia, sillä siihen on nykyään olemassa hyvät ja tehokkaat lääkkeet. Antero voi hyvin ja on onnellinen. Vaikka lääkkeet voivat pitää hivin pitkäänkin hallinnassa, parannuskeinoa ei ole edelleenkään olemassa. Oman kohtalon hyväksymiseen on vaikuttanut se, että Antero on käsitellyt viruksen aiheuttamat katkeruuden ja surun tunteet.

  ”Hiv ei ole ongelma, jos siihen osaa asennoitua oikein.”

Haastateltavan nimi on muutettu.

Kirjoittanut: Arla Joensuu, Juttu on julkaistu 04/09 Sprayssa