Olen kirjoittanut tällä foorumilla pieniä katkelmia Kansainvälisen Punaisen Ristin (IFRC) Nairobin yleiskokouksesta. Taisin mainita, että varsin monessa puheenvuorossa ilmaistiin huoli ilmastomuutoksen vaikutuksista. Silti en odottanut asian nousevan esiin, kun tapasin pikku-Lottaa, "melkein viis", kun palasin Nairobin kokousmatkalta.

"Vaari, oliko siellä Afrikassa sademetsiä?", kysyi Lotta, kun kävin Lahdessa Nairobin kokouksen jälkeen.
"Kyllä vaan, mutta ei ihan siinä Nairobissa, jossa kokous järjestettiin", vastasin.
"Sademetsistä ei saa kaataa puita", sanoi Lotta huolestuneena.
"Oletteko puhuneet kerhossa sademetsistä?"
"Ei, katsoin telkkarista sellaista ohjelmaa. Siinä sanottiin, että maailma tarvitsee sademetsiä ja jos puut kaadetaan, tulee onnettomuus".
"Oliko se lastenohjelma?"
"Ei kun ihan aikuisten ohjelma", sanoi Lotta vakavana, kädessään puinen kenialainen elefantti, jonka hänelle toin tuliaisiksi.

Olin aika hämmentynyt. Viisivuotias pieni pojantytär on katsonut televisiosta ohjelmaa sademetsistä. Ymmärtänyt, että niihin liittyy joku suuri murhe. Tämä asia oli vaivannut häntä päiväkausia ja nyt hän saattoi kertoa huolensa Vaarille. Pienellä lapsella ei pitäisi olla elämässä näin isoja asioita pohdittavana.

Ilmastonmuutoskeskustelu valtaa uutiset taas ihan kohta, kun Kööpenhaminan kokous käynnistyy. Mutta mitä tavalliselle ihmiselle siitä jää käteen? Ahdistus, huoli, voimattomuus?

Asia on hyvin monimutkainen. Tilannetta ei yhtään auta se, että asiantuntijat riitelevät koko ilmastonmuutoksesta. Juuri eilen, maanantaiaamuna, kuuntelin radion Ykkösaamua, jossa Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Talas ja Helsingin yliopiston ympäristömuutosten professori Atte Korhola väittelivät ilmastomuutoksen vaikutuksista, etenemisestä ja ehkäisystä.

Talas oli sitä mieltä, että Korhola ei ymmärrä asiaa, kun ei ole ilmastotieteilijä. Korhola taas sanoi, että ilmastotieteilijät kuvittelevat olevansa ainoita, jotka pystyvät tutkimaan ilmastomuutosta, ja katsovat asiaa liian yksioikoisesti.

Nairobin kokouksessa ei kiistelty siitä, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Siellä puhuttiin ilmastomuutoksen aiheuttamista seurauksista ja siitä, miten vaikutuksia voisi vähentää ja ihmisiä auttaa. Punaisen Ristin lähestymistapa lieneekin hyvin pragmaattinen: parempi varautua ja auttaa, kuin kiistellä siitä, onko asia totta.
Varautumista kun tarvitaan, jos halutaan olla valmiina silloin kun jotakin dramaattista sattuu. Jos kuivuutta, tulvia, hirmumyrskyjä, rankkasateita ja muita ääri-ilmiöitä ei aiheuta ilmastonmuutos, niin niitä tulee joka tapauksessa!

Viimeisen kymmenen vuoden aikana 140 miljoonaa ihmistä – tai kaksi prosenttia maailman väestöstä - on vuosittain kärsinyt tulvista ja rajuista, myrskyistä. Määrä on joka vuosi lisääntynyt ja tiedemiesten mukaan trendi tulee jatkumaan ja vauhdittumaan.

Äärimmäiset luonnonilmiöt koskevat pahiten aina kaikkein köyhimpiä. He menettävät kotieläimensä, viljelyspeltonsa ja kotinsa. Kaiken mitä heillä on.

Hehkulampun vaihtaminen energiasäästölamppuun voi ehkä hidastaa ilmastonmuutosta, mutta tarvitaan paljon mittavampia toimia. Jos ihmisiä halutaan todella auttaa, kannattaa satsata Bangladeshin kaltaisiin toimiin. Siellä tulvaherkimmille alueille on kehitetty varoitusjärjestelmiä, rakennettu kestävämpiä asumuksia ja koulutettu ihmisiä varautumaan ja auttamaan. Samanlaisia ohjelmia on mm. Mosambiquessa.

Seurataan Kööpenhaminan keskusteluja. Koetaan pitää verenpaine kurissa ja katsotaan, minkälaisia toimia siellä saadaan aikaan. Tämän lisäksi kannattaa arvioida, voisiko omilla toimilla jotenkin säästää luontoa. Sekin on jo hyvä alku.